19:25

Istuin katselemassa kesän loppua edessä kulkevan hiekkatien vieressä olevalla puisella penkillä. Taivaalla oli paljon pilviä, pieniä ja isoja, aivan kuin yksittäisiä asioita. Yksikään pilvi ei ollut samanlainen kuin toinen, kuten elämän ilot ja surut. Pilvet purjehtivat välillä auringon eteen, peittäen vielä vaivoin kasvojani lämmittävät säteet, jotka olivat lähteneet liikkeelle vajaa kymmenen minuuttia sitten. Niityn reunalla kulkevalla autotiellä  linja-autot, henkilöautot ja muutamat pyöräilijät etenivät kuka minnekin, toisilla oli kiire, toisilla ei. Istun paikalle jähmettyneenä seuraten ympärillä tapahtuvia asioita, jotka eivät tapahdu enää samalla tavalla koskaan uudestaan. Tapahtumat tulevat ja menevät, eikä aika hidasta koskaan armotonta etenemistä menneisyydestä tämän hetken kautta kohti tulevaisuutta. Istuin menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Niityllä olevalla istutuksella kukat jatkoivat vielä kukkimista punaisen, valkoisen ja sinisen eri sävyissä, vain kuihtuakseen pois talven tieltä, herätäkseen keväällä uudestaan entiseen loistoonsa. Penkiltä avautui näkymä niityn laidalla kaartelevan hiekkatien päähän. Tien päähän oli ilmestynyt pienenä pisteenä hitaasti kävelevä vanha mies. Samalla hetkellä nähdessäni miehen, auringosta oli lähtenyt uusia säteitä taivaltamaan omaa matkaansa. Molemmat olivat tulossa minua kohti, tosin eri suunnista.  Miehen ohittaessa penkin, miljoonia kilometrejä matkanneet auringonsäteet pysähtyivät häneen ja loivat pienen hetken kestävän varjon ylleni, niiden tehtävä oli täytetty, mutta miehen matka jatkui menneisyydestä tulevaisuuteen. Aika kulkee käsi kädessä kanssasi. Jonain aamuna aurinko ei nouse. Kello on pysähtynyt, viisarit näyttävät lopullisen ajan.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *