Vaeltamassa

Olin aikoinaan vaeltamassa Alaskassa, lyhyttä chena dome trail- reittiä. Erakko kun olen, niin taitoin taivalta yksin. Lähtiessäni matkaan vanha Nenanasta kotoisin oleva partanaama varoitti yksin kulkemisesta. Kerroin miehelle, että en ole ensimmäinen kerta täällä. Ilmoitin paikallisille viranomaisille aikomani reitin, mutta en välttämättä pysy sillä koko matkaa. Ehdin kulkemaan kaksi päivää, sään muuttuessa huonoksi, tuuliseksi ja kylmäksi. Pystytin teltan suojaisaan paikkaan. Jouduin odottamaan pari päivää sään parantumista.

Heräsin toisena yönä ulkoa kantautuvaan ääneen. Olen tottunut ulkoa tuleviin rapinoihin, joten oletin äänen tulevan eläimistä, kuten yleensä, mutta tällä kertaa joku sanoi, ”Help me!” Raotin teltan oviaukkoa ja edessäni polvien varassa istui tärisevä, puheesta päätellen amerikkalainen nainen, joka oli eksynyt ryhmästään. Nainen näytti olevan jääkylmä, joten pyysin hänet telttaan sisälle. Autoin häneltä paksuimmat vaatteet pois päältä ja asetin hänet varovasti makuupussiin, jonka sisälle kömmin myös itse. Tämä oli hänelle ok. ja hän tiesi, että näin on parasta menetellä, jos toinen on hypotermian partaalla.

Olimme makuupussin sisällä kyljikkäin. Puristin naisen kehon kevyesti itseäni vasten. Hän oli todella kylmä. Tunsin kuinka kehoni lämpö siirtyi vaatteiden lävitse häneen, lopulta kylmyyden hellittäessä otettaan. Tarkoituksena oli lämmittää häntä jonkin aikaa, mutta nainen nukahti syliini. Hän hengitti rauhallisesti, sydämen sykkiessä levollisesti. En viitsinyt herätellä häntä turhaan, kysyäkseni hänen vointia ja pyytää lopulta siirtymään omaan makuupussiin, joten nukuimme yön samassa makuupussissa.

Heräsin aamun sarastaessa, naisen jäädessä vielä makuupussiin. Tein ruokaa retkikeittimellä. Nainen kertoi kuinka oli eksynyt ryhmästä ja minne he olivat matkalla. Hän ei ollut kovin kokenut vaeltaja ja oli täällä ensimmäistä kertaa. Sain yhteyden hänen ryhmään radiopuhelimella. Kerroin kaiken olevan hyvin ja sen, että tulemme perässä, eikä meitä tarvitse odottaa. Lähdin oppaaksi ja nukuimme yöt samassa teltassa, omissa makuupusseissa vierekkäin. Naisen ryhmä oli pidemmällä vaelluksella, kuin itselläni oli tarkoitus, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään. Vaikka olen tottunut vaeltamaan yksin, niin hänellä oli loputtomasti mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana, joista pidin. Ehkä tästä syystä matkamme edistyi aiottua hitaammin. Otimme yhteyttä hänen ryhmään silloin, kun se oli mahdollista.

Aikaa kului lopulta paljon odotettua enemmän. Saavuin kotiin kaksi kuukautta alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin. Kun tiemme erosivat, nainen sanoi, ”What happens in Alaska stays in Alaska.” Hän tarkoitti sillä sitä, että hänen eksymisestä ja lähes kuoliaaksi paleltumisesta ei tarvitse kertoa kenellekään, eikä mistään muustakaan. Pidin velvollisuutena auttaa toista hädän hetkellä, vaikka se vaati lähempää kontaktia.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *